Viulu

Viulu on jousisoitinperheen diskanttisoitin ja yksi yleisimpiä ja tunnetuimpia länsimaisia soittimia. Se koostuu puisesta kaikukopasta – sivuseinillä yhdistetyistä pohjasta ja kannesta – jonka päällä on kielille tarkoitettu talla, ja kaikukopasta erkanevasta nauhattomasta kaulasta. Näiden osien päälle on viritetty neljä kieltä kvintin päähän toisistaan g-d1-a1-e2. Alun perin suolesta tehdyt kielet ovat nykyään metallipunosta ja terästä. Viulua soitetaan useimmiten jousella (arco). Perinteisesti jouhet ovat olleet hevosen häntäjouhia, nykyään myös keinokuitua. Jouseen lisätään hartsia äänen purevuuden parantamiseksi. Kieliä voidaan myös näppäillä sormilla (pizzicato). Viimeisen sadan vuoden aikana taidesäveltäjät ovat myös kokeilleet erilaisia vaihtoehtoisia soittotapoja. 1900-luvulla kehitettiin myös sähköviulu, jossa kaikukoppa on korvattu mikrofoneilla muiden sähköisten kielisoittimien tapaan. Alttoviulu on kookkaampi ja kvintin verran matalaäänisempi versio viulusta.

Jousisoitinten ensiesiintyminen Euroopassa sijoittuu keskiajalle. Jousella soittaminen periytyy Keski-Aasiasta: mm. kiinalainen erhu on ollut olemassa jo 700-luvulta saakka. Siirtymä tapahtui Lähi-Idän kautta: arabialaisesta kaksikielisestä, sylissä soitetusta rababista kehittyi 1000-luvulla Espanjassa rebec. Ranskalaisessa 13. vuosisadan viellessä oli viisi kieltä. Italialaisen 1400-luvun viola di braccion kielimäärä puolestaan oli kolme, minkä lisäksi muoto alkoi muistuttaa enemmän nykyaikaista viulua mm. f-aukot lisäämällä. Ensimmäiset nykyviulut rakennettiin Pohjois-Italiassa 1500-luvulla.1 Viulu ja sen johdannaiset alkoivat syrjäyttää edeltäneitä gambasoittimia. Viulu oli suosittu kansansoittimena ja erityisesti tansseissa ketteryytensä ja rytmisen artikulaationsa ansiosta. Kirjoitettua taidemusiikkia sille alettiin säveltää 1600-luvulla (mm. Monteverdi).2 Pian viulu vakiintui olennaiseksi osaksi orkesteria.

Suomeen viulu kotiutui etelästä päin ennen sen arvonkohotusta säätyläissoittimeksi. Esiaste fiideli, jolla nimitettiin oikeastaan melkeinpä mitä vain jousisoitinta3, on esiintynyt 1500-luvulla isoimmissa suomalaisissa kaupungeissa. 1600-luvun puolivälissä, merkantilismin onusun myötä, viulu kotiutui länsirannikon kauppiaskaupunkeihin, ja useita merkintöjä soittimesta löytyy 1600-1700-lukujen vaihteesta. Viulusta tuli suosituin tanssisoitin, ja sävelmiä opittiin korvakuulolta rahvaantansseissa.4 Viulistit vierailivat Savossa ja Karjalassa jo 1700-luvulla, usein säätyläisten kutsumana, ja kansan keskuuteen soitin alkoi idässä levitä 1800-luvulla, suunnilleen samoihin aikoihin Venäjältä tulleen harmonikan kanssa.5 Vaikkakin viulu oli koko Suomen soitin, juuri hiljaisempi ekspansio itään on tehnyt viulusta juuri erityisesti läntisen Suomen pelimanneille ominaisen soittimen. Myös viulunrakentajien ammattikunta kehittyi soitinten kysynnän kasvaessa.

Kansanmusiikin uuden suosion myöt 1960-luvulta eteenpäin viulu on yksi karakteristisimmista – ellei kaikkein karakteristisin – pelimannisoitin. Valtakunnallisen kansanmusiikkikäytön ohella Konsta Jylhän suosioon tuoma kaustislainen perinne oli sinettinä viulun roolille suomalaisen kansanmusiikin soittamisessa. Sitä ei mielletä kanteleen tapaan osaksi kansallista identiteettiä, mutta jotkut pitäjät tai seutukunnat voitaneen mieltää ”viulupaikkakunniksi”, kuten Kaustinen. Koska viulu on myös klassisen musiikin keskeinen soitin, on viulu suomalaisen kansanmusiikin ykkössoittimena oikeastaan vailla haastajaa.

Santeri Kaipiainen

Bartruff, William: The History of the Violin. 2010. http://www.bartruff.com/history.Viitattu 21.7.2010.
Leisiö, Timo & Westerholm, Simo: Pelimannien musiikki. Suomen musiikin historia: Kansanmusiikki. Porvoo: WSOY 2006.
Sprenger, R. & Sprenger, C.: History of the Violin. 2010. http://www.sprengerviolins.com/e/violin_history.htm . Viitattu 21.7.2010.
Sunday, C.M., 2010. "Early History of the Violin (1520-1650)" http://beststudentviolins.com/early.html. Viitattu 21.7.2010.

Viitteet:

1 Bartruff 2010.
2 Sunday 2010.
3 Leisiö & Westerholm 2006, 458.
4 Leisiö & Westerholm 2006, 459.
5 Leisiö & Westerholm 2006, 460.